Toimiva koulujärjestelmä Maaritin silmin

Moikkamoi!

Tämä tulee olemaan pitkä teksti. Ideoin viikko sitten, että kirjoittaisin opiskeluaiheisen postauksen. Tänään töissä pohdin omaa koulunkäyntiäni monta tuntia ja lopulta päädyin ideoimaan toisen asteen koulutuksen täysin uudenlaiseksi, paremmaksi. Olen itse lukion toisella vuosiluokalla. Kirjoitukset häämöttää jo nurkan takana, mutta minulla ei ole hajuakaan, mitä teen lukion jälkeen. Olen kuullut saman lauseen liian monen nuoren suusta. Mielestäni tilanne ei ole muuttunut yhtään sitten ysiluokan. Olisin voinut käyttää nämä pari vuotta hyödyllisemminkin.

Suomi, rakas kotimaani on hyvin tunnettu ilmaisesta ja laadukkaasta koulujärjestelmästään. Sitä en kiellä. Mutta kuten filosofi David Hume ajatteli

”Siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden tulisi olla”

Kyseinen periaate tunnetaan nimellä Humen giljotiini. (Terveisiä vaan filosofian opelle, kyllä mä jotakin kuuntelin!!!)

Täten totean, että Suomessa on hyvä opiskella, mutta se ei tarkoita, etteikö systeemi voisi toimia paremminkin.

UUSI KOULUJÄRJESTELMÄ

– esikoulu

– peruskoulu 1-8 luokat tai 1-9 luokat

– toinen aste (kuuluu oppivelvollisuuteen): 1 tai 2 vuotta harjoittelujaksoja eri yrityksissä ja organisaatioissa. Harkkojen kesto 2 kuukautta. Opiskelijalla on henkilökohtainen koulunkäynnin ohjaaja (auttaa asioiden järjestelyissä. Opiskelijan tuki ja turva. Antaa myös teoreettisia tehtäviä kuten esseitä kirjoitettaviksi.)

MITÄ HYÖTYÄ?

Opiskelijat:

Suurin osa on kuin puulla päähän lyötynä, kun ysiluokan lopuksi pitäisi osata päättää tulevaisuudestaan. Iso päätös on tehtävä hyvin vähäisten kokemusten pohjalta: omien kiinnostuksen kohteiden, vahvuuksien, pikaisten yritysvierailujen, tettien ja opotuntien opetusvideoiden perusteella. Mutta ei mitään hajua siltikään. On myös niitä, jotka tiesivät 5-vuotiaasta lähtien haluavansa lääkäriksi, mutta heidänkin mieli saattaisi muuttua.

Otetaanpa havainnollistava esimerkki kesätöistäni taimitarhalla. Ensimmäisenä kesänä päädyn kitkemishommiin. Ulkona on mukava työskennellä ja eipä siinä mitään valittamista ole, mitä nyt välillä selkää kolottaa. Jos saisin itse päättää, voisin vain kitkeä. Mutta kolmantena kesänä pääsen kerran kylvämään. Oi että, kun on mukavaa puuhaa! Miksi edes tykkäsin kitkemisestä? Pointti on se, että eihän kukaan voi tarkoin tietää mitä tulevaisuudeltaan haluaa, jos ei ole mitään mitä verrata keskenään. Siksi olisi ensisijaisen tärkeää kokeilla ja nähdä eri aloja, jotta oman opiskelupaikan valintaan olisi joitakin perusteita. Yhden viikon hengailut ei paljoa auta.

Mielestäni tämä myös johtaa mielenterveysongelmien nopeampaan huomaamiseen, niihin puuttumiseen ja lopulta vähenemiseen. Kun se lääkäriksi haluava tyttö näkee, että lapsi ei selvinnytkään hengissä ja vanhemmille täytyy ilmoittaa, hän tajuaa ettei hänen luonteensa sovi siihen työhön. Sen sijaan lähihoitajan työ olisi sopiva eikä siihen vaadita myöskään niin paljoa opiskelua, joka ei tosiaankaan ole tytön lempipuuhaa. Jos tämä tyttö olisi vain posottanut menemään, olisi hän lääkikseen päästyään uupunut, masentunut, kadottanut mielenkiinnon asioihin jne. Tämänkaltaisia tosielämän tarinoita on varmasti useita. Samaan aikaan yhteiskunta vaatii meiltä nuorilta tehokasta opiskelua ja toisaalta kiirehtimistä työelämään. Kohtahan työssäkäyviä on vähemmän kuin elätettäviä. Puhutaan kestävyysvajeesta.

Ihmettelenkin, miten ihmeessä voidaan kuvitella, että nuorten tulisi panostaa yhteiskuntaan, kun yhteiskunta ei panosta nuoriin? Opintotuista leikataan ja täytyisi valmistua koulusta yhä nopeammin. Samaan aikaan tulisi olla vastuullinen kansalainen, opiskella, valmistua, tehdä töitä elääkseen, tehdä lapsia, ratkaista ilmastonmuutoksen ongelmat ja ja ja… Ei ihme, että on mielenterveysongelmia, syrjäytyneitä nuoria, todella stressaantuneita nuoria ja niin edelleen. Eikö olisi aika laittaa asiat parempaan kuosiin?

Opiskelijoiden tulisi ensin nähdä eri aloja, jotta heillä olisi muitakin mielikuvia kuin ”koodaajat ovat nörttejä. Tytöt ei koodaa” tai että ”minusta tulee joko poliisi tai opettaja. Laborantti, mikä se on?”. Opiskelijat itse näkisivät aidon arjen kyseisissä ammateissa ja pystyisivät itse punnitsemaan ongelmia, ratkaisuja, hyviä ja huonoja puolia ja olisiko siinä kenties oma tulevaisuuden ammatti.

Opettajat:

Opettajilla olisi enemmän aikaa panostaa aitoon opiskelijan kohtaamiseen ja ohjaamiseen. Jos yhdellä opettajalla olisi esimerkiksi 5 opiskelijaa vastuullaan, ehdittäisiin uupumiset ja mielenterveysongelmatkin huomata helpommin. Muistan oman ysiluokan opotunnit: rentotunti = höpöttelyä, puhelimella oloa, sivusilmällä opetusvideoiden katsomista. Ja yhtäkkiä yhteishaku, siis öö. WHAT, mitä nyt tehdään? Lukio pikkukaupungissa. Ei ole omaa opoa. Reksi ja ruotsin ope toimii opiskeliojoiden ohjaajina. Joo, tosi kiva hei.

Lisäksi uskoisin tällaisen systeemin motivoivan nuoria. Se taas johtaisi siihen, ettei ammattikouluissa, lukioissa, ammattikorkeakouluissa tai yliopistoissa olisi täysin epämotivoituneita opiskelijoita. Ei enää sitä, että Pekka ei tiedä mitä haluaa, joten päättää lähteä kovien poikien kanssa opiskelemaan metallialaa. Uuden systeemin mukaan Pekka olisi ehkä päätynyt paikkaan, jossa olisi hoksannut, että hei, mulla voisi oikeesti olla mahiksia päästä työskentelemään NASA:aan, jos vaan tekee duunia eikä kulje kavereiden perässä. Ehkä NASA ei olekaan vain utopistinen haave. Ei enää Paulusta, joka ei tiedä mitä tekis ysin jälkeen, mutta ei halua rellestävien poikien kanssa amiksen penkille, joten hän päättää lähteä kavereidensa mukana lukioon ja vetelee kursseista järjestäen vitosia eikä edes lopulta neljän vuoden jälkeen edes kirjoita ylioppilaaksi. Ja sitten menee sinne amikseen. Ei enää sitä Jennaa, joka pohtii menevänsä sotelle, koska kaikki kaveretkin menevät eikä hän parempaakaan keksi. Uuden systeemin mukaan hän päätyykin autotehtaalle ihastelemaan insinöörien töitä ja vuosien kuluttua Jenna on itse siellä insinöörinä. Opiskelijat löytäisivät oman juttunsa ja olisivat motivoituneempia. Opettajien unelma.

Tämähän olisi ikään kuin flipped learning eli käännettyä oppimista, joka on tällä hetkellä kuumaa tavaraa opetusalalla (Ai mistäkö tiedän? Kaipa ne vanhemmat joskus joitakin työasioitaan hehkuttaa). Ei tehdäkään niin, että ensin opetetaan kaikki mahdollinen, josta nuori valitsee sitten vaikkapa sen opettajan uran vaan tehdäänkin niin, että nuori ITSE tutustuu omatoimisesti asioihin ja tarkkailee itse ympäröivää maailmaa. Heh, näin sovelletaan asioita.

Yhteiskunta:

Opiskelijat voivat paremmin ja syrjäytyminen kyetään estämään entistä paremmin. Harjoittelujen kautta nuorilla on paremmat mahdollisuudet näyttää osaamistaan ja hankkia hieman parempia kesätyöpaikkoja kuin S-marketin kahden viikon pesti 350 euron palkalla. Ei sillä, onhan sekin hyvä tapa kartuttaa työkokemusta.

Kun kaksi vuotta on ohi, opiskelijoilla on kolme suuntausta, joista valita:

1. Jää tekemään töitä (ehtona oppisopimus: yritys kouluttaa)

2. Lähde lukioon ja suuntaa jotakin päämäärää kohti

3. Mene ammattikouluun

Tämän systeemin mukaan estetään myös työttömyys. Nuorison syrjäytyminen. Kaikkia ei ole tehty istumaan koulun penkille. Mutta ehkä hekin hieman innostuisivat, kun motivaatio kumpuaa oikeasta läheestä. Sehän on ihan peruspsykologiaa. On olemassa ulkoista ja sisäistä motivaatiota. Ulkoinen motivaatio on nimensäkin mukaan ulkopuolelta tulevaa. Se ei kumpua ihmisen sisältä. Se voi olla pelkoa pettyneistä vanhemmista tai vaikkapa halua peittää omat ongelmat pitämällä ulkokuori täydellisenä. En oikeastaan ihmettele oppilaita, jotka heittävät opiskelunsa ranttaliksi. Heillä ei ole sisäistä motivaatiota ja ulkoinen motivaatio on helppo heittää romukoppaan. Harjoitteluvuosien tavoitteena olisi luoda opiskelijoille vahva sisäinen motivaatio opiskeluun ja oman unelma-alan opintoihin.

Itse olen kympintyttö. Päättötodistuksen keskiarvoni taisi olla jotain 9.8. Hullua, tiedän. Mutta, kun en tiennyt tarkkaan mitä haluan tehdä (en tiedä vieläkään…).Niin moni asia kiinnostaa. Ulkoinen motivaationi oli pitää kaikki vaihtoehdot avoinna, jotta voin sitten joskus valita. No, lukioon hakeminen oli selkeä valinta. Mutta oi voi, kuinka naiivia oli ajatella saaneensa lisää ajatteluaikaa! Muutama silmänräpäys ja tuli aika, kun piti alkaa valitsemaan syventäviä kursseja. Mitä tahdon kirjoittaa? Mitä tahdon tulevaisuudelta? Onko unelma-ammattia? Mihin yliopistoon?

”Sinun ei kannata tuhlata aivojasi ihan mihin tahansa”

”sinulla olisi hyvät mahikset oikikseen, kauppikseen tai lääkikseen. Tai jollekin tekniselle alalle tai vaikkapa koodariksi”

Pitäisikö meidän valita ammattimme jotenkin palkan suuruudeen tai tutkinnon vaikeuden perusteella? Nämä on näitä. Mutta en minä tiedä. En minä osaa sanoa haluanko olla asianajaja, korvakirurgi tai ehkäpä pankinjohtaja. Mistä minä voisin tietää? Onko se jokin synnynnäinen juttu, joka vain on ihmisessä? Ei ainakaan minulla sellaista ole. Terveisiä vaan sinne rehtoriopolle (kyllä, pikkulukio, rehtori ja opo samassa paketissa. Ja paria ainettakin opettaa. Annappa siinä sitten tarpeeksi henkilökohtaista opastusta opiskelijoille 😀 Rahastahan se on kiinni ). Olen rampannut siellä useat kerrat vaihtamassa kirjoitussuunnitelmaani. Kirjoitanko ruotsin? JOO. EN! Kirjoitan uskonnon. EN KIRJOITAKAAN. Kirjoitan mantsan. Okei. Kirjoitan mantsan, vaikka en kovin hyvä olekaan, mutta se kiinnostaa EHKÄ enemmän kuin ruotsi ja uskonto. Jotkut tietävät kirjoittavansa kaikki mahdolliset luonnontieteelliset aineet, haluaahan kuitenkin lääkäriksi.

En edes jaksa kirjoittaa jatko-opintoihin pääsemisestä ja YO-kirjoitusten tulosten pisteyttämisestä. Mitä ideaa on siinä, että uskonnosta saa enemmän pisteitä kuin maantiedosta, vaikka on hakemassa metsänhoitajaksi? Voi luoja tätä systeemiä.

Minun käsittääkseni peruskoulun idea on luoda kuuliaisia Suomen kansalaisia, jotka pärjäävät elämässään ja OVAT INNOKKAITA OPPIMAAN UUTTA JA TARTTUVAT HAASTEISIIN ENNAKKOLUULOTTOMASTI.

Lukion kuuluisi olla yleissivistävä koulutus. Noh, ehkä minä olen nyt ihan yleissivistynyt, kun tiedän, että romaani onkin englanniksi novel ja novelli short story. Mutta mitäs minä teen, kun saan sen lakin päähäni? Vanhempieni kirjoittaessa ylioppilaiksi he todella saivat sivistää itseään. Reaalikoe oli yksin. Täytyi lukea kaikkea. Täytyi tietää kaikesta jotakin. Nykyään, jos et välitä kemiasta, käyt sitä yhden kurssin ja se oli siinä. Ehkä se on ihan hyväkin juttu, mutta mites, jos se Anna oli yläasteella aluksi innostunut kemiasta, mutta kemiat eivät kohdanneet opettajan kanssa ja lopulta Anna päätyi vihaamaan kemiaa. Ja unelma-ammatti oli joskus kemisti. Kiva kiva. Siinä romuttui sekin haave. Anna totesi, ettei ymmärrä, miksi joskus halusi kemistiksi. Hän ei oikeasti ollut edes nähnyt vierestä, mitä se ammatti on. Mielestäni hänen olisi pitänyt nähdä.

Koulussa opetetaan oppilaita OPPIMAAN ja OLEMAAN UTELIAITA.

Lukeminen:

Onhan se jo useasti todettu: lasten ja nuorten lukutaito heikkenee heikkenemistään. Kirjoja ei lueta tarpeeksi. Mutta tähänkin voisi tulla muutos ehdottamani systeemin mukana. Ihan vain sivutuotteena. Kuka on määritellyt sen, että kaikkien pitää lukea Kalevala ja sitä tätä tuota. Mielestäni tällaiset pakkolukemiset luo väärän mielikuvan kirjoista. Joo, ovathan ne tärkeitä, mutta niistä voisi saada sitten vaikka jotakin lisäpisteitä.

Erityisesti poikien lukemisen vähyys huolestuttaa. Useimmat kertovat lukevansa vain, jos on pakko. Minähän sanon tähän, että PYH! Mitään ei tulisi tehdä vain siksi, että ON PAKKO. Tai jos nyt on pakko tehdä jotakin, niin minä ainakin tahdon kääntää aina asiat niin päin, että

MITÄ MINÄ VOIN TÄSTÄ SAADA?

VOISIKO TÄSTÄ OLLA SITTENKIN JOTAKIN HYÖTYÄ?

MITEN HYÖDYNNÄN TÄMÄN PARHAITEN?

Viisas opettajani totesi aina, kun joku kysyi ”Onko pakkooooo!?” että

”Pakko ei ole kuin kuolemaan ja siihenkin vain kerran”

Terveisiä sinullekin. Hyvä ope. Jäi paljon elämänviisauksia mieleen. ”Muistakaas (pojat varsinkin), sydämessä on VAIN YKSI ÄMMÄ!”

Kyseinen luokanopettaja viettää jo leppoisia eläkepäiviään. Minäkin tahdon eläkkeelle ennen 70-vuotissyntymäpäivää, mutta tätä menoa en pääse ollenkaan!

Luovuus.

Noh, sitten näkee näitä kaikennäköisiä kilpailuja ”tuotteistakaa Suomen metsä ennennäkemättömällä tavalla” tms. Minun teoriani on se, että parhaimmat innovaatiot eivät synny pakottamalla tai suurennuslasilla etsien. Mielestäni ne syntyvät näin puolivahingossa: Ihminen elelee ja kiertelee paikkoja. Hän huomaa asioita. Kerran yhdessä paikassa oikeaan aikaan hän hoksaa jotakin ja yhdistää kaikkia huomaamiaan asioita yhteen ja hokkuspokkus! Hän keksi painovoimalain.

”Oikeita sankareita eivät ole ne ihmiset, jotka tekevät asioita. Oikeita sankareita ovat ne, jotka huomaavat asioita, ne jotka kiinnittävät huomiota. Tyyppi, joka keksi isorokkorokotteen ei oikeastaan keksinyt mitään. Hän vain pani merkille, että lehmärokkoon sairastuneet eivät saaneet isorokkoa.”

Tähtiin kirjoitettu virhe – John Green

Maarit haluaa suorittaa työelämään tutustumisjakson päiväkodissa. Lapset olivat suloisia ja piristivät mieltä ihanasti. Siellä oli ihan kivaa, mutta hän tajusi, ettei tahdo sinne töihin tulevaisuudessa. Maarit lukee uutisista, kuinka vanhainkodeissa useat vanhukset ovat hyvin yksinäisiä, koska ei ole lähisukua, joka vierailisi säännöllisesti. Maarit saa idean! Tykkään musiikista, lapset olivat sulosia, pirteitä ja innokkaita. Perustan lapsikuoron ja käydään yhdessä piristämässä vanhuksia.

Maarit täyttää 14 vuotta. Jes, nyt saan mennä kesätöihin. Onpa kiva, kun isosisarukset ovat käyneet taimitarhalla töissä ja olleet luotettavia työntekijöitä. Laitan vain sähköpostia työnantajalle ja seuraavat viisi kesää meneekin ulkotöitä tehdessä satoi tai paistoi. Suurimmaksi osaksi työtehtävät ovat aika ”aivottomia” eli työ automatisoituu niin, ettei sitä tarvitse miettiä. Maarit viettää 8 tuntia päivästään auringonpaisteessa. Hän kuuntelee musiikkia, joskus podcasteja ja joskus hän vain juttelee työkavereiden kanssa. Työpaikalla ei ole ketään Maaritin parhaista kavereista tai tuttuja ylipäätään. Jos hän mielii saada juttukavereita, täytyy hänen itse olla oma-aloitteinen ja keskustella muille. Maaritilla saattaa olla ennakoluuloja joitakin kohtaan. Mutta loppukesästä läppää lentää niin, että huomaa kyllä milloin on perjantain viimeinen tunti. Tauoilla Maarit kuulee hauskoja juttuja vanhalta mieheltä. Kaikki sisarukset muistavat hänet ja hänen tarinansa. On huvittavaa, kuinka montakymmentä vuotta vanhemmasta henkilöstä voi tulla ihminen, jonka juttuja myöhemmin kovasti ikävöi. Tauoilla on mukavaa myös silitellä koiraa auringonpaisteessa.

Viiden kesän aikana kasvaa ja kypsyy henkisesti. Työpaikka opettaa yhteistyötaitoja ja erilaisten ihmisten kohtaamista. Olisipa ollut ikävää, jos Maarit olisikin päättänyt viettää kesänsä vain parhaiden kavereidensa kanssa bilettäen. Voi kuinka paljon lämpimiä, hyviä ja hulvattoman hauskoja muistoja Maarit saikaan tuolta työpaikalta. Ja tietenkin hyvät tienestit, joita hän käytti muun muassa omaan kitaraan, sähköpianoon ja järjestelmäkameraan. Riitti siitä muutama roponen hyväntekeväisyyslahjoituksiinkin. Kahdeksan tunnin päiviin mahtui paljon asiaa. Ainakin Maaritin päähän mahtui. Monta yritysideaakin syntyi. Tuli paljon luovia ideoita ja unelmia, joita Maarit haluaa toteuttaa. Juurikaan mikään ei liity taimitarhan töihin, mutta mistä sitä ikinä tietää, vaikka Maarit joskus tarvitsisikin tietoa siitä, miltä näyttää myyntikelpoinen kaksivuotinen männyntaimi.

Pointtina tässä oli se, että kokemalla erilaisia töitä, kohtaamalla erilaisia ihmisiä ja ottamalla vastuuta omasta elämästään ja rahoistaan, nuori pääsee kokeilemaan omia siipiään. Eikä sitä koskaan tiedä, mihin ne siivet lopulta lennättävät. Jos nuoret kokeilisivat eri aloja ja näkisivät sitä arkea ja samalla kirjoittaisivat esseitä kyseisistä aloista, kuka tietää mitä vielä keksitään. Nuorissa on voimaa ja ideoita. Miksi pitää ne sisällä piilossa? Miksi ei päästetä nuoria aivoja toimimaan? Loistavaan yritysideaan ei tarvita kuin yksi Hemmo, jota ei voisi vähempää kiinnostaa vanhainkodit, koska hän haluaa yrittäjäksi. Lopulta hän päätyykin perustamaan yrityksen vähentämään vanhuksien yksinäisyyttä, koska oppi tärkeitä asioita vanhainkodin harjoittelussa.

Näen tässä myös paljon muitakin hyviä puolia. Nuorille voitaisiin järjestää paljon myös kansainvälisiä mahdollisuuksia ja ulkomaille lähtö ei olisi kiinni opiskelijan omasta tai perheen taloudellisesta tilanteesta. Minun koulusysteemissä sosioekonominen asema ei oikeasti määritä nuoren tulevaisuutta. Yhteistyötä voitaisiin tehdä ympäri maailmaa. Näen myös ennakkoluulojen ja typerien stereotypioiden hälvenemisen. Rasismista puhumattakaan.

Talous:

Uskoisin, että koulutuksen kustannukset pienenisivät ja opiskelijoilla olisi tasa-arvoisemmat lähtökohdat. Heillä on mahdollisuus myös tehdä töitä, jonka jälkeen mennä lukioon ja maksaa kirjat itse. Kansantalouden kannalta tämä systeemi olisi erittäin fiksu. Kestävyysvaje paranisi, koska tämä oikeasti johtaisi siihen, että nuoria siirtyisi nopeammin työelämään ja he ehkä jopa viihtyisivät siellä ja löytäisivät oikean alan opiskella, joten ei ole syytä vaihdella opiskelupaikkaa. Tämän myötä syrjäytyminen vähenee. Tämän myötä nuorten ideat pääsevät valloilleen. Meidän perspektiivi asioihin voi olla hyvinkin erilainen kuin 30 vuotta vanhemman tapoihinsa juurtuneen bisnesmiehen. Siitäkin huolimatta yhteinen sävel saattaa löytyä hyvin helposti. Mielestäni opettajien palkkaustakin voisi muuttaa hieman. Harjoitteluvuosien opettajat voisivat toimia kukin tiettyjen yritysten alaisuudessa. He ohjaisivat opiskelijoita. Siten he olisivat yritysten palkkalistoilla eikä kuntien ja kaupunkien julkisen puolen palkkalistoilla. Tai ehkäpä palkkauksen voisi puolittaa yritykselle ja koululle.

Muuttakaamme siis koulutusjärjestelmäämme. Annetaan nuorille mahdollisuus. Päästetään heidät tutkimaan asioita. Siitä voi syntyä vaikka ja mitä! Meidän harteillahan lepää monia ratkaisemattomia ongelmia, joista ilmastonmuutoksen hidastaminen tuskin pienin. Jonkin on muututtava. Se jokin on koulujärjestelmämme. Päästetään nuorten luovat mielet vaeltelemaan eri puolille yhteiskuntaa ja siten syntyy varmasti loistavia oivalluksia. Ei syötetä nuorille valmiita kaavoja ja malleja päähän. Annetaan heidän itse huomata ja oivaltaa.

Yritykset:

Tämähän olisi taivaanlahja! Nuoria töihin. Ilman palkkaa. Nuorilla on myös mahdollisuus hankkia kesätöitä näyttämällä harjoittelussa, millainen työntekijä on. Yritykset voisivat saada myös pitkäaikaisia työntekijöitä näistä nuorista. Kun otetaan huomioon Suomessakin alat, jotka huutavat työvoimapulaa (mainittakoon nyt esimerkkinä metalliala), ihmettelen suuresti, miksi kädentaitajat istuvat sylkemässä koulun penkeillä, kun oikeasti se elämä opettaa siellä oikealla työpaikalla. Senkin, että töihin tullaan ajoissa. Kesätyönhaku helpottuu, kun työnantaja löytää hyviä tekijöitä harjottelujen kautta. Nuorten ei tarvitse kilpailla kauniilla sanoillaan vaan he voivat näyttää omat kykynsä.

Puhua voi mitä vaan, mutta teot ratkaisevat.

En näe muuta kuin mahdollisuuksia tässä! Kysymys on vain muutoksenhalusta. Olemmeko valmiita kääntämään uuden sivun Suomen koulusysteemin historiassa? Näen tässä niin paljon hyötyjä opiskelijoille, opettajille, yrityksille, yhteiskunnalle, maailmalle ja maapallolle! Tietenkään asia ei ole mutkaton ja ongelmiakin varmasti tulee vastaan, mutta elämähän on ongelmanratkaisua ja muutoksen hyväksymistä. Pitääkö tässä poliitikoksi ruveta, kun tällaisia visioita satelee 😀 Kai sitä pitää, jos isolla talolla ei tehdä suunnanmuutoksia.

Summa summarum

1. Sosioekonominen asema ei OIKEASTI vaikuta Suomessa nuoren opiskelu- ja uramahdollisuuksiin. Tulevaisuus on nuoren omissa käsissä.

2. Nuorille näytetään oikeasti erilaisia vaihtoehtoja. Nuoret pääsevät etsimään ja löytämään vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Huomaamaan tärkeitä asioita. Elämään vapaampaa ja luovempaa elämää. Viettämällä aikaa eri yrityksissä ja organisaatioissa nuoret saavat enemmän selkoa yhteiskunnasta ja siitä, miten jokainen yhteiskunnan ratas vaikuttaa siihen, miten koko valtio pyörii moitteettomasti.

3. Tehdään jatkuvasti kansainvälistä yhteistyötä koulujen, yritysten ja organisaatioiden kanssa.

4. Opiskelijoille asiat konkretisoituvat. Esim. on täysin eri asia kiinnostaako Afrikan kulttuuri aamuyhdeksältä kireän open opettamana vrt. asut viikon Afrikkalaisessa perheessä ja käyt niiden koulua.

5. Kaikki voittaa. Kukaan ei häviä mitään (vai?).

6. Yhteiskunnalliset ongelmat pienenevät tai ainakin niitä pystytään ehkäisemään paremmin.

Nuoret saavat jokaisesta harjoittelupaikastaan arvostelun ja sanallisen palautteen, joita voi hyödyntää myöhemmin esim. työnhaussa. Harjoitteluista ei lähtökohtaisesti maksettaisi palkkaa, mutta siihenkin voisi luoda jonkinlaisen porkkanan. Jos motivaatiota ja intoa riittää, reippaalla työllä ja oikealla asenteella on mahdollista saada hieman taskurahaa.

Huhhuh! Tulipahan tekstiä. Tästä aiheesta minulla riittää mielipiteitä 🙂

Kyse ei ole vain minun tuntemuksistani, vaan olen kuullut samanlaisia ajatuksia useilta eri ihmisiltä. Kuulin niitä myös jo keski-ikäiseltä naiselta, joka ihmetteli, että onko tosiaan edelleenkin niin, että ysiluokkalaiset joutuvat päättämään niin isoja päätöksiä ilman erilaisia kokemuksia. Kuulemma hänenkin aikaan mentiin vähän miten sattuu, minne sattuu.

Me pystytään parempaan!
Sydämellisin terveisin
~ M A A R I T ~

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.