Mielenterveysongelmat

Masennus

Maarit, iloinen, nauravainen, elämäniloa täynnä. Niin. Nämähän ovat asioita, jotka näkyvät helposti päälle päin ja jotka näkyvät helposti esimerkiksi Instagramistani. Mutta harva tietää mielentereveysongelmistani. Olin yläasteen hyvin pitkälti iloinen ja reipas nuori. Muistan, kun terveytiedon tunnilla käytiin mielenterveysongelmia läpi ja masennuksen kohdalla muistan ihmetelleeni, että miten ihmeessä voi olla tuntematta mitään…

No kului vuosi jos toinenkin. Lukioaikani alkoi. Elämässäni tapahtui paljon isoja muutoksia ja myös sellaisia, joilla en heti ajatellut olevan niin isoa vaikutusta mieleeni, olinhan tiennyt niistä asioista jo pitkään. Kuitenkin. Minulla oli pari vuotta ikäviä ongelmia. Olen se, joka kärsii kaamosmasennuksesta. Tuota käsitettä käytetään usein hieman vitsinä (minäkin teen sitä), mutta minun kohdallani se oli totista totta. Kevät ja kesä olivat hyvää aikaa. Mutta pimeä talvi oli hirveää. Pari viimeisintä on ainakin ollut.

Itken, kun kirjoitan tätä. Tiedän, että sielläkin on henkilöitä, jotka ovat kokeneet samankaltaisia asioita. Sanotaanko näin, että sain kantapään kautta kokea sen, miltä tuntuu vajota niin pimeään koloon, ettei tunne mitään, ei mitään. Ei ole iloa, ei oikein suruakaan. On vain tyhjää. Ei ole mitään. Ei mitään merkitystä. En ollut itsetuhoinen tai ajatellutkaan sellaisia ajatuksia. Ne ovat aina olleet minulle sellaisia ehdottomia ”Nounou” juttuja. Sinne ei mennä, ne on vahvojen lukkojen takana. Sanoisinkin, että minulla masennus taiteili siinä lievän ja keskivaikean masennuksen rajamailla. Sitä ei kylläkään koskaan diagnosoitu. En hakenut apua niin pitkälle. Tein oman diagnoosin psykologian kirjan avulla.

Tämän mukaan minulla oli vaikea masennustila, mutta kaikki oireet eivät olleet yhtä voimakkaita kuin toiset. Eli ehkä se oli tuo keskivaikea.

Minulla se alkoi pikkuhiljaa. Mutta kasvoi todella rymisten. Ihmettelen, jos kanssaopiskelijat eivät huomanneet mitään 😀 Yritin kovasti peitellä sitä, mutta jos ei todella huomaa, että joku on itkenyt vartin terkkarin luona, (en kyennyt perus terveystarkastukseen ja terveyslomakkeen täyttöön) ja sen jälkeen enkun tunnilla ei meinaa saada itseään kokoon, on aika sokea. Sitä se oli. Se oli myös sitä, että saatoin skipata tunnin keskeltä päivää, koska romahdin. En pystynyt olemaan itkemättä. Välillä ei millään itkettänyt, toisaalta en edes tiennyt mille itkin, enkä kyennyt hallitsemaan ajankohtaa, milloin purskahdin itkuun. Se oli todella synkkää aikaa. Sitä alkaa pyörimään melkoisia noidankehiä päässä. Ja kun sen aloittaa, on sitä vaikea alkaa purkamaan, kun ei tiedä sitä varsinaista juurisyytä. Kun pieniä puroja tulee vähän joka puolelta, syntyy niistä iso järvi, jonka pohjasta yrität epätoivoisesti nähdä pinnalle. Se oli sitä, että iltaisin pelotti alkaa nukkumaan, koska en tiennyt, tulisinko saamaan unta ja mitäköhän aivot sillä kertaa keksisivät. Se oli sitä, että aamulla oli hirveän vaikeaa nousta ylös ja lähteä kouluun. Se oli sitä, että lintsasin koulusta (mikä on ollut minulle joskus todella vaikea asia tehtäväksi, omatunto soimaa). Se oli sitä, etten urheillut ja painoni nousi ja epävarmuus kasvoi kasvamistaan. Yhdessä vaiheessa en meinannut enää mahtua lempifarkkuihini. Sekös vasta laskikin itsetuntoa. Se oli sitä, että pikkuhiljaa kaikki mielenkiinnon kohteet hävisivät. Vaikeimpana aikana en löytänyt mistään ilonaihetta. Kaikessa oli aina jokin vialla. Ihan sama vaikka olisi ollut kymmenen positiivista asiaa, mutta takerruin silti siihen yhteen negatiiviseen ja jäin märehtimään sitä. Niinhän se menee. Kun mieltä ruokkii mustilla ja negatiivisilla ajatuksilla, alkaa näkemään maailman samalla tavalla. Alkaa kiinnittämään huomiota siihen, mikä on aina vialla. Ja ajattelee kaiken menevän huonosti. Kaikki elämäni osa-alueet olivat retuperällä. Ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Se oli sitä, että pahimpaan aikaan en pystynyt edes kuuntelemaan musiikkia, koska se ahdisti! Siis what? Minäkö olisin kuuntelematta musiikkia?! Masentuneen on toki hyvä miettiä, että loppujen lopuksi kaikki on ihan hyvin: minulla on turvallinen koti, saan ruokaa ja vettä, käyn Suomessa koulua jne. Mutta se ei oikeasti helpota. Ei sillä ole väliä. Mitä väliä on sillä, että minulla on kaikki kivasti, kun maailmassa kuitenkin on niin paljon ihmisiä, jotka kärsivät hirveitä kohtaloita? Millä oikeudella minä saisin nauttia elämästä ja puhtaasta vedestä? Olenhan vain yksi paska tyyppi, joka ei osaa nauttia elämästään. Tuossa nyt yksi esimerkki siitä, miten kierosti voi asioita ajatella, kun nostaa sen mustan puolen ykköseksi. Masennus oli sitä, että huoneeni alkoi näyttämään kaatopaikalta. Kaikki elämäni osa-alueet olivat ihan kaaoksessa. Kadotin ajanhallintani. En hallinnut arkeani. Minä vaan haahuilin ja yritin jotenkin selviytyä. Sairaan raskasta. Meni jonkin aikaa ennen kuin edes aukaisin suutani. Kerran sitten romahdin niin, että päädyin puhumaan ihmisille. Tietyllä tapaa se helpotti, mutta siinä vaiheessa asiat olivat jo niin solmussa, etten osannut selittää itseäni muille ja sekös vasta olikin turhauttavaa. Asiat sinkoilivat sinne ja tänne ja missään ei ollut mitään järkeä. Mutta niinhän se oli minun päässänikin. Olen todella kiitollinen kuuntelijoilleni, tiedätte keitä olette <3

Muistan yhden koeviikon. Siis hyi hitto, miten oon selvinnyt siitä jopa kohtuu hyvillä arvosanoilla. En nukkunut sillä viikolla juuri ollenkaan. Tai sitten nukuin sellaista todella kevyttä unta, että kun aamulla herää, tuntuu kuin ei olisi nukkunut ollenkaan. Muistan, kuinka ankeaa oli herätä mustaan ja pimeään aamuun. En ollut lukenut kokeeseen, en ollut nukkunut ollenkaan. Sitten vaan enkun koetta väsäämään. Käteni hikoilivat. Melkein nukahdin kokeeseen. Sitä kavereille heittää läppää siitä, miten vähän on nukkunut ja jos joku ihmettelee, että miksi, niin sit heittää jotain ”nooh en saanut unta ja sit vähän valvoin ja sit se vähä venähti. Hehheh perussettiä! 😀 ” Elin oikeasti ihan sumussa. Viikon lopuksi oli luvassa pitkän matematiikan kurssikoe. Ihan karseeta. En ollut nukkunut viikolla juuri yhtään ja raahauduin siihen kokeeseen. Oikeesti tärisin siellä kokeessa. Olin ihan rättipoikki väsynyt niin yritäpä siinä sitten oikeita kaavoja käyttää…Perus pluslaskutkin meinasi tuottaa liikaa päänvaivaa.

Menetin ruokahaluni. Olen melkoinen suklaahirmu. Arvatkaapa, söinkö suklaata lohduttaakseni itseäni? No en. En edes syönyt kunnolla ruokaa. Koulussa annoskokoni pienenivät olemattomiin. En halunnut heittää ruokaa pois, mutta tiesin, ettei se menisi alas ollenkaan. Painoni heitteli välillä hirveän korkealle ja välillä olin todella huolestunut siitä, kuinka paljon painoa oli lähtenyt. Ihan hirveetä joo o. Meillä oli joulujuhla ja joululoma oli alkamaisillaan. Muut olivat ihan onnessaan. Olin hieman helpottunut siitä, ettei tarvitsisi nousta aamuisin kouluun. Mutta en mä mitenkään iloinen ollut. Outoa. EN OLLUT INNOISSANI LOMASTA?!

En tiedä huomaatteko tästä kuvasta, kuinka laimeasti hymyilen. Tuon pään sisällä mieli oli ihan rikkinäinen.

Noh, lomakin meni sitten ihan sumussa. En muista siitä yhtään mitään! Hyvä tälleen jälkeen päin muistella, että joo tosiaan kyllähän minä katsoin nuorten miesten jääkiekon MM-kisat ja sieltähän tuli maailmanmestaruus. Unohdin sen. Ja, jos yhtään minua tunnet, tiedät, etten ikinä unohtaisi noin isoa asiaa…Jääkiekosta tulikin mieleen. Jos joku siellä ihmettelee niin kyllä, lopetin jääkiekon kahtena peräkkäisenä vuonna samoihin aikoihin. MIKSKÖHÄN? Hmmm…Ehkä tässä teille vastaus. En jaksanut, ei kiinnostanut. Mikään ei innostanut. Tokihan minä kaikkea muuta selittelin.

On hyvin huvittavaa, että selatessa instaani, vastaan tulee pääosin kuvia, joissa hymyilen tai nauran. Kuka voisi arvata, että minä, MINÄ, olen tai olen ollut masentunut. Ei sitä välttämättä sillä tavalla huomaa. Masentunutkin voi hymyillä ja nauraa. Se ei vain tule sillai suoraan sydämestä. Se on sellaista pinnallista. Tai ainakin se musta kivi on koko ajan varjostamassa kaikkea. Ja sitä paitsi. Jos minun instaani katsoo tarkemmin (niinkuin joku stalkkeri), on sieltä havaittavissa selkeästi pari isoa preikkiä. Talviaikaan. Ei silloin kiinnostanut mikään, vähiten itsestä otettujen kuvien postaaminen instaan. Haluan kuvieni välittävän aitoja tunteita.

Tällaisten kuvien saaminen olisi ollut täysin mahdotonta.

Aika ankeita olisi kuvani olleet. Sitä paitsi noihin aikoihin myös ihoni oli toooodella huonossa kunnossa. Ihan oikeasti. Kärsin ajoittain kivuista, koska kasvoni iho oli paikoittain tulehtunut. Se oli todella pahana. Eikä ihme. Ei minua kiinnostanut hoitaa sitä. En pysty mainitsemaan yhtäkään asiaa, joka olisi kiinnostanut minua silloin pahimpaan aikaan. Mainittakoon tähän vielä sekin, että hormonitoimintani oli pitkän aikaa aivan sekaisin. Kehoni ei toiminut normaalisti, ei millään tavalla.

Tätä en uskonut koskaan tekeväni, mutta kyllä, julkaisin juuri kuvan, jossa näkyy huono ihoni. Oikeastihan tämä ei ole pahin kuva, mitä minulta löytyy, mutta säästän teidän silmiä. Trust me. Valmistauduin jo henkisesti julkaisemaan pahimman, mutta totesin, etten itse lukijana haluaisi nähdä sitä.

Masennus on hiton pimeetä, mustaa ja raskasta. Se ei ole pelkästään iso kuorma sen kantajalle vaan myös hänen läheisilleen. Olen itsekin nähnyt masennuksen mustuuden muuallakin kuin itsessäni. En tiedä, kuinka moni teistä tällaista minusta tiesi tai aavisti, mutta uskoisin monille asian tulevan yllätyksenä. En ole ainoastaan se iloinen Maarit, en todellakaan. Minullakin on synkkä ja syvä puoli . Mutta sanotaanko näin, että olen käynyt hyvin hyvin pohjalla. Luojan kiitos en joutunut jättämään koulunkäyntiä kesken tai muutakaan maailmaa mullistavaa vaan jotenkin sitkuttelin eteenpäin.

No, miten se sitten helpotti? Siihen ei ole yhtä oikeaa vastausta. Siksi sanonkin jokaikiselle siellä. ÄLÄ IKINÄ … I K I N Ä … sano masentuneelle, että ”ota nyt vain niskasta kiinni ja nosta leuka pois rinnasta. Kyllä se elämä siitä paranee.” Ei. ÄLÄ IKINÄ sano noin. Luuletko, ettei kyseinen henkilö ole jo yrittänyt kaikkea tuota? Masentuneen läheisenä on yksi ainoa selkeä sääntö: pysy läsnä ja ole siinä, kun sinua tarvitaan. Ei tarvita mitään ihmeellisiä ohjeita tai reipastumiskäskyjä. Vain olkapää valmiina tukemaan. Syli valmiina halaamaan ja paita valmiina imemään kyyneleet itseensä. Ei ole varmaan liikaa pyydetty? Mutta tuon merkitys on korvaamaton.

Minun kohdalla ensimmäinen askel parantumiseen oli tämä: hyväksyin sen, että minulla menee ihan hiton paskasti. Hyväksyin jokaikisen ajatuksen ja tunteen. Ei ollut enää mitään huonoja ajatuksia. Kaikki oli vain jotain, mitä minä tunsin. Jotkut ajatukset vaan sattuivat olemaan vähän vähemmän järkeviä, mutta nekin oli täysin ok. Kun hyväksyin olevani rikkinäinen, elämä vain oli. Minä vain tein asioita, en erityisesti tuntenut mitään. Kevätaurinko alkoi paistattelemaan. Ei se erityisemmin ilahduttanut. Lähdin kuitenkin ulkoilemaan, koska miksi ei. Enhän saanut sen enempää iloa siellä sängyssä maakaamisesta. Pikkuhiljaa aloinkin nauttimaan. Eräänä päivänä kuulin tosi hyvän biisin. Teki mieli tanssia. Pikkuhiljaa, pienin askelin, aloin löytämään myös niitä ilonaiheita. Edelleen mieli oli pääosin musta, mutta sitten oli myös niitä pieniä valopilkkuja. Ne antoivat toivoa. Kesällä olinkin sitten jo todella hyvinvoiva ja mieli oli hyvässä kunnossa. Ihana ystäväni kertoi kerran, että häntä auttaa vaikeina aikoina se, että tulevaisuudessa häämöttää joitakin sellaisia asioita, joita odottaa innolla. Minun masennuksen aikaan en nähnyt ollenkaan sellaisia asioita. Mutta sitten, kun asiat alkoivat helpottamaan, niitä haaveita ilmestyi todella paljon!

Päivänvalo lisääntyi ja tekikin yhtäkkiä mieli ottaa ensimmäinen selfie pitkään aikaan.

Kaiken sen mustan jälkeen, kaikki kivat asiat tuntuivat extra kivoilta. Siis kaiken sen mukavuuden päälle välillä pysähtyi vain ajattelemaan, että ”Voi vitsi! Kuin siistiä on tuntea tälleen! Vitsi on ihanaa, kun pystyy NAUTTIMAAN ELÄMÄSTÄ!” Se tunne on oikeesti jotakin aivan upeaa!!! Kaikki pienet elämänilot saivat triplasti lisää tunnetta. Siksipä nyt voinkin todella vahvana todeta, että onneksi masennuin. Sen kautta huomasin paljon asioita ja opin tärkeitä asioita itsestäni ja elämästä. Se teki minusta paljon itsevarmemman, paljon iloisemman ja paljon onnellisemman…lopulta.

Kesällä nousin ensimmäistä kertaa lentokoneeseen ja suuntana oli Lontoo. Tuo reissu oli aivan ihana ja kun katselin ikkunasta tuota hattarapilvien merta, olin super onnellinen. Melkeen tuli tippa linssiin.

Musiikki ja mieliala kulkee ainakin minulla käsi kädessä. Masennusajoilta on jäänyt muutamia biisejä mieleen, jotka iskivät ja lujaa.

” Onni on

Päätöksestä kii

Täytyy piristyy

Nousta ja pukeutuu

Eikä saa

Jäädä vellomaan

Kaikkeen haikeaan

Niin että masentuu. ”

Johanna Kurkela – Ingrid

.

” Varjo seuraa kulkijaa

Eikä ajatukseni mua koskaan rauhaan jätä

Miks jumalauta on niin vaikeeta pyytää apua sillon kun on hätä

Kuljenko vaan kunnes stoppi tulee vastaan

Pakko vaa jaksaa koittaa sietää paskaa

Turhaanko olen olemassa vaan

En tiedä onko valoo enää olemassakaan ”

Juju, Hanna – Et sinä yksin

.

” I’m paralyzed

Where are my feelings?

I no longer feel things

I know I should

I’m paralyzed

Where is the real me?

I’m lost and it kills me inside

I’m paralyzed ”

NF – Paralyzed

.

” Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois

Vaikka uskoin, etten koskaan tässä esimerkkinä nyt seisois

Mul on uusi pää ja tahto elää joka päivä vähän enemmän

Kiitos maailma

Kiitos elämä

Nöyrin terveisin mä ”

Haloo Helsinki – Terveisin mä

.

En voi tajuta, miten rumasti tuolloin ajattelin itsestäni. Hyi kauheeta. Jos puhuisin sellaisia asioita pikkusiskoilleni, en voisi elää itseni kanssa. Kiusasin itseäni. Mun ajatukset oli jotain ihan kamalaa, vaikka en itsetuhoinen ollutkaan. Kirjoitin niitä myös ylös. En joskus edes kykene lukemaan niitä. Ne on niin rumaa tekstiä. Onneksi tässäkin on sitten se kääntöpuoli. Opin kantapään kautta, kuinka itselleen täytyy puhua. Opin, kuinka siivuuttaa ne todella rumat ajatukset. Niitä en enää todellakaan hyväksy. Niitä rumimpia. Opin kunnioittamaan itseäni. Minusta tuli itsevarmempi. Minusta tuli minun ystävä.

”Voisitko olla itsesi enkeli

Ei toisia voi pelastaa, jos pidät hirttoköyttä kaulallasi

Ollaan enkeleitä itsellemme

Suojellaan mieliämme

Kun mieli on kepeä ja hyvävointinen

Voi enkelini rientää kuivaamaan sinunkin kyyneleesi

Mutta ensin minun on oltava itseni suojelusenkeli ”

~ M A A R I T ~


Kaiken paskan jälkeen olen edelleen hukassa elämäni kanssa tietyllä tapaa. Mutta se on sellaista hyvälaatuista hukassa olemista. Se on sellaista, että haahuilet metsäpoluilla, etkä osaa päättää risteyksessä kumpaan suuntaan käännyt. Mustimpina aikoina olin eksynyt korpimetsään, olin siellä järvenpohjassa haukkomassa henkeä. Nyt olen onnellinen. Ja otan elämäni voimabiisiksi Laura Närhen uusimman kappaleen Mä elän. Se on valloittava voimaballadi elämälle. Sen kertsi menee näin:

” Tulee päivä jolloin kuolen mut kaikki muut päivät

Mä elän, niin että tuntuu

Mä elän, se mulle kuuluu

Joo mä elän, niin että sattuu

Mä elän, mun pelko poistuu

Kun mä vaan elän! ”

Laura Närhi – Mä elän


On eräs asia, jota en todella voi ymmärtää…

Miksi mielenterveysongelmia arvotetaan eri asteikoilla? Miksi jotkut ovat akuutimpia hoidettavia kuin toiset. Toki ymmärrän, että itsemurhan partaalla oleva tarvitsee välittömästi apua. Mutta mielestäni olisi ensisijaisen tärkeää aloittaa nopeasti muidenkin kohdalla. Silloin, kun ongelmat ovat alkutekijöissään. On nimittäin erittäin vaikeaa ja hidasta alkaa parantumaan sitten, kun kaikki on oikeasti ihan paskasti. Muistan itse ajat, jolloin minulla alkoi olla lievää oirehtimista. Ajattelin silloin tällöin avun hakemista, mutta tyrmäsin sen heti ajatuksella ”minullahan on kaikki vallan mainiosti. Elän täysin normaalia elämää. Monet muut tarvitsevat paljon enemmän apua kuin minä.” Tuohan on ihan bullshittiä isolla beellä. Tiedän myös, että liian monet ajattelevat samalla tavalla. Sitten niistä lievistä asioista kasvaa valtava vuori, mistä on vaikea löytää takaisin kotiin. Sanonkin, että älkää ikinä vähätelkö kenenkään ongelmia!!! Päinvastoin. On täysin OK itkeä vaikka koko päivän siitä, kuinka paskaa on, ettet pääsekään ulkomaille koronan takia etkä näe kavereita kahteen kuukauteen. Kenenkään tunteita ei saa vähätellä. Ja senkin haluan vielä sanoa, että eihän kaikki tarvitse kolmen vuoden terapiaa. Jollekin voi hyvinkin riittää yksi terapiakäynti, jossa vuodattaa kaiken ulos ja yhtäkkiä näkeekin asiat selkeästi. Minullekin riitti pari totaalista romahdusta.

Teille, jotka kamppaleitte nyt masennuksen tai muiden mielenterveysongelmien kanssa, haluan sanoa tämän: SINNITELKÄÄ! I Feel U. Siellä pimeessä tunnelissa on ihan hirveetä möngertää. Mutta tunnelin päässä on AINA valoa. Tiedän, ettei sitä oikein huomaa. Joskus sen aukon edessä on nimittäin miljoona pimennysverhoa. Mutta luota siihen, että with baby steps ne verhot pikkuhiljaa hälvenee ja lopulta pääset sinne luolan suulle. Mä lupaan, että silloin elämä on ihan hiton ihanaa!

Mä elän!!! Se mulle kuuluu!!!

Tän postauksen kirjoittaminen oli erittäin helppoa ja nopeaa. Mutta julkaisu? Ehei, ei helppoa ollenkaan. Heti, kun mennään pintaa syvemmälle, suojamuurieni päällä seisovat sotilaat ampuvat nuolilla alas niitä ajatuksia, jotka yrittävät kaataa muureja kuten

”Tästä aiheesta tulee puhua”

”Ei tämän kuuluisi olla tabu. En ole rohkea kirjoittaessani tästä. Tämän tulisi olla helppoa!”

”Julkaise ihmeessä. Se voi auttaa muita. Mitä sinä menetät? Oman ylpeytesi?”

Ja sit siellä linnassa asuu ajatukset kuten

”kukaan ei saa tietää herkkyyttäni ja heikkouttani. Sitä voidaan käyttää minua vastaan.”

”Kuinka noloa. Ei kukaan voi tällaista ymmärtää.”

”Muut saavat puhua asiasta. Minä pysyn hiljaa omissa oloissani ja pidän kulissiani yllä. Olen vain se iloinen, nauravainen ja positiivinen Maarit.”

”Yksin sumussa”

Vähän rankempaa tekstiä tällä kertaa. Mutta aihe on tärkeä. Ja tämä on kasvattanut minua ihmisenä erittäin paljon. Ymmärrän paremmin ihmisiä, joilla menee heikosti. En välitä muiden mielipiteistä juurikaan. Opin pitämään itsestäni enkä ahdistu painostani tai vatsamakkaroista. Olen lopulta kiitollinen mustille vuosilleni. Niiden ansiosta nautin elämästä nyt aivan uudella levelillä. En piilottele itseäni. En suodata yhtäkään puolistani. Uskallan olla täysin oma itseni. En hukkaa aikaani teeskentelyyn ja pinnalliseen elämään. En halua elää kaksoiselämää.



Mä elän!!! Joo mä elän, niin että sattuu!!!
Sydämellisin terveisin
~ M A A R I T ~

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.